sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Luku 4 Moravia

Hain Akateemisesta tilaamani pari kirjaa. Seiskaa odotellessani Stokkan edessä, lähestyi vanhempi herrasmies minua ja kysyi tauluun katsoen, että mistä se kolmonen menee nykyään. Oli ensimmäinen päivä, kun kolmonen kulki Aleksanterinkadulta Mikonkadulle kääntyen ja siitä edelleen aseman ohi Simonkadulle ja sieltä Töölöön. Vastasin, että teidän täytyy kävellä tuonne Mikonkadulle, jota pitkin kolmonen tästä päivästä alkaen kulkee. Sanoin, että siitä se menee sitten aseman ohi ja mäkeä ylös Simonkadulle. Mies kiitti ja lähti kävellä köpöttelemään Mikonkadulle.
Sitten siihen tuli vanhempi rouva, joka tiedusteli minulta vanhalta parkanolaiselta, että kuinka kun tuossa ei nyt ole kolmosta ollenkaan taulussa. Kerroin saman jutun. Täti mietti hetken ja näytti hyppäävään samaan seiskaan, johon minäkin. Näin hänen poistuvan kasseineen Oopperan kohdalla.
Toinen kirjoista oli Moravian (1907-1990) Keskipäivän aave. Siinä Riccardo Molteni on ryhtynyt elokuvakäsikirjoittajaksi. Tie on alussa viivasuora ja erinomainen, mutta rappeutuu myöhemmin syvien kuoppien kokoelmaksi.
Kirjan pitkät linjat muodostavat eräänlaisen psykologisen trillerin, jossa minä-kertojan näköala muuttuu aina vain ahtaammaksi ja juopumus omasta sanallisesta sattuvuudestaan aina vain tukahduttavammaksi.
Godardin Keskipäivän aave, oli pitkä askel kohti tulevaisuutta.
Riccardoa varmaan harmitti, kun oli tälle tielle tullut lähteneeksi.

Voin vakuuttaa, että ensimmäiset kymmenen vuotta menivät hyvin. Töitä riitti. Mutta sitten tuli tuo 2009 lama ja alamäki alkoi. Puhelin ei soinut, juoksevat kulut erääntyivät. Että revi siitä sitten.
Jotakin lohtua hän tunsi keskustelusta kohtalonsa todistajana olleen kanssa, hän haluaisi nyt kirjoittaa onnettomuudestaan versoneista kärsimyksistään ja omistaa rivinsä hänelle, joka vaikka onkin kokenut saman on ainainen lohduttaja. Tämän hän tekee, jotta omia murheitamme hänen murheisiinsa verratessamme saattaisimme huomata, etteivät meidän murheemme todellisuudessa olekaan mitään, tai enintään vähämerkityksisiä, ja siten voimme ne helpommin kestää.